Hitaat kierrokset (14.7.2017)

Joskus, tai korjaan, aika usein, alan nirskutella leukaperiä, kun peli ei etene. Sitten kysyn mielessäni, kannattaako moinen ”hitsaaminen”. Kysehän on leppoisasta harrastuksesta kauniissa luonnossa kiireettömästi.

Läheskään kaikki eivät tykkää hyvää, jos ryhmässä keskustellaan kovin innokkaasti. Ja kyllähän sellainen kanssapelaajia saattaa häiritä. Kaverille on annettava pelirauha – se on golfin kultainen sääntö.

Ajan kuluksi olen kehitellyt hitaan kierroksen harrastuksen, joka toimii erityisen hyvin Paloheinän kaltaisella puistokentällä, jossa näkee kauas, jopa viereisille väylille.

No minkä?

Katselen pelikavereiden tyylejä:

Huiskijat: nämä ovat pikkasen leuhkoja ja ripeitä, pääasia että pallosta pääsee eroon nopeasti, välillä onnistuen välillä epäonnistuen. Heitä katsoessa ajattelen: ”Ähäkutti, eipä onnistunut tuokaan putti!” Vahingonilo on parasta iloa.

Anteeksi, että olen olemassa -tyypit: he ovat hiljattain aloittaneita. Häpeilevät ja pyytelevät anteeksi, kun lyönnit eivät onnistu. Mieleni täyttää äidillinen myötätunto. Itsekin olen ollut samanlainen golfharrastukseni alkutaipaleella.

Taiturit: heille näyttää kaikki onnistuvan tyylikkäästi. Ahaa, tästähän voisi oppia jotain uusia kikkoja omaan peliini! Tällaisen kohdatessani sisäinen apinani herää: ryhdyn matkimaan. Tuottaa joskus tulosta, joskus ei, mutta aikansa saa hitaalla kierroksella mukavasti kulumaan mielikuvapelaamisella.

Avuliaat ”aatut”: pyydettäessä opettavat omia niksejään. Tänä kesänä olen kohdannut tällaisen. Olimme kaksistaan kierroksella ja ihailin hänen draiverilyöntiään VÄYLÄLLÄ!

No, mitä tapahtui?

HÄN OPETTI SEN MINULLE! Nyt lähestymislyönnit viuhuvat hirveää vauhtia aina, kun pääsen draiverilla ”pallon alle”.

Parasta, mitä meikäläiselle on tapahtunut golfissa moneen vuoteen. Kyllä lähtee!

Nyt minä puolestani olen pannut hyvän kiertämään ja neuvon tätä ihmelyöntiä omille pelikavereilleni, jos kiinnostaa.

Hyviä pelejä, kentällä tavataan!