Turhautumia (27.09.2014)

Takana on viikko täynnä turhautumista. En varmaankaan ole ainoa citygolfarilainen, joka on manannut huonoja kelejä, sadetta ja viimoja. Näin meitä koetellaan. Tiedän kyllä muutaman sitkeän sissin: hevosladyt Annan ja Minnan, jotka ovat tikkana pelaamassa sateella ja kaatosateella. Ihailtavaa sinnikkyyttä! Nämä ladyt ovat myös menestyneet upeasti parikilpailuissa. Voi sitä parran pärinää, mitä olen ollut aistivinani klubitalon herraporukoissa.

Ulkolaji on ulkolaji, jota harrastetaan, tuli taivaalta paistetta tai sadetta.

Omat pelinikierrokseni sotki ensin pahuksen sitkeä flunssa ja sitten työt. Tööt, tööt ja tööt virolaisittain. En tietenkään valita, sillä harvalla 66-vuotiaalla on tässä maassa mahdollisuus tehdä työtä, vieläpä valita itse työtehtävät.

Pikkasen ottaa pannuun, että päivät lyhenevät lyhenemistään. Neljän jälkeen on aika hankalaa pelata, koska hämärä tulee päivä päivältä aikaisemmin. Voisiko lajia kehittää valopallon suuntaan?

Syksyt lämpenevät, kenttä saattaa olla pelattavassa kunnossa vielä pitkälle lokakuuhun. Otsalamputhan meillä aktiiveilla jo on, ja muut halukkaat voivat ostaa niitä edullisesti netistä. Ihan vaan heitän tällaisen ajatuksen.

Evergreen on mainio harjoittelupaikka lähipeliin. Viime talvena taisi olla muutama viikko, jolloin siellä ei voinut lumen takia pelata. Mutta hei, camoon – lähipeliä! Kyllä se sisähalliharjoittelun voittaa, mutta…

Elämässä on ihmisillä paljon, paljon suurempia turhautumisen aiheita kuin omani tässä pienen valkoisen pallon koloon lyömisessä. Se huoli senkun paisuu talven lähestyessä ja päivien lyhentyessä.

Onko siis ainoa lääke tähän turhautumiseen kaataa korillinen golfpalloja olohuoneen latialle ja noukkia ne yksitellen ylös. Tämä harjoitus toistettuna päivittäin.

SAUVAKÄVELEMÄÄN EN LÄHDE!